SATOJA VUOSIA SAARISTON EHDOILLA

Saarella eläminen jättää jälkensä. Pohjanmeren rannikon kitukasvuisten mäntyjen tapaan me
ahvenanmaalaisetkin olemme joutuneet sopeutumaan elinympäristöömme. Käkkärä, sitkeä pikku mänty kuuluu yhä samaan lajiin kuin metsien pitkäkasvuinen petäjä. Niiden elinolot vain ovat erilaiset.

Meissä, jotka asumme meren ympäröiminä, on syvään juurtunut halu kulkea omaa tietämme ja tehdä asioita omalla tavallamme. Olemme ylpeitä siitä, että olemme saariston karaisemia, vapaita, sitkeitä ja ajoittain jopa kesyttämättömiä ja peräänantamattomia.

Peräänantamattomuus on omien juurien arvostamista. Se on kykyä saada rauhan ääni kuuluviin tässä konfliktien täyteisessä maailmassa. Kykyä nähdä ympäröivä meri mahdollisuutena pikemmin kuin rajoittavana tekijänä. Kyky vaalia omaa kieli- ja kulttuuriperinnettä.

 

SATA VUOTTA OMALLA TAVALLAMME

Ahvenanmaan vaalii erityisasemaansa demilitarisoituna ja neutralisoituna itsehallintona. Siihen johti rauhanomainen kompromissi vuodelta 1921, jolloin vastaperustettu Kansainliitto ratkaisi hankalan kolmen osapuolen kiistan antamalla jokaiselle jotakin. Ruotsille taattiin, ettei Ahvenanmaasta tulisi
sotilaallista uhkaa. Suomi säilytti Ahvenanmaan hallinnassaan. Ja me ahvenanmaalaiset saimme itsehallintomme ja takeet ruotsinkielisen kulttuuriperinnön säilymiselle ja itsehallintolain antaman mahdollisuuden elää omalla tavallamme.

Nykyisin Ahvenanmaan esimerkki herättää kansainvälisesti kiinnostusta siitä, miten konflikteja voidaan ratkaista rauhanomaisesti. Paikallisesti taas itsehallinto ja sen edustama kieli ja paikalliskulttuuri on osa jokaisen ahvenanmaalaisen henkistä perintöä. Katsomme maailmaa omasta kolkastamme, meren ääreltä, kallioita. Kun myrskyää, nojaudumme toisiimme ja luotamme juuriimme. Kuljemme omaa tietämme, rakennamme omaa tulevaisuuttamme, omalla tavallamme.

Ahvenanmaalaisuuttamme, satavuotiasta itsehallintoamme on syytä juhlia! Ja niin haluamme tehdä – kokonaisen vuoden, 9. kesäkuuta 2021 alkaen.

Julius Sundblom 1865-1945

Julius Sundblom oli Ahvenanmaan puolestapuhuja, Ahvenanmaan-liikkeen johtohahmo, lehtimies, kulttuurin ystävä ja poliitikko.

Hän työskenteli koko elämänsä ajan Ahvenanmaan ruotsinkielisyyden säilyttämisen puolesta ja vahvisti työllään ruotsin kielen asemaa Ahvenanmaalla. Ensimmäisenä puhemiehenä hän osallistui Ahvenanmaan itsehallinnon luomiseen sen alkuvaiheista saakka.

Fanny Sundström 1883-1944

Ahvenanmaan rautarouva Fanny Sundström oli innokas opettaja, maanviljelijä ja poliitikko. Hänet valittiin Ahvenanmaan maakuntapäivien ensimmäiseksi naispuoliseksi edustajaksi vuonna 1922 ja hän oli pitkään maakuntapäivien ainoa naisedustaja.

Fanny oli todellinen uranuurtaja, joka tasoitti tietä monille muille naisille.

Carl Björkman 1873-1948

Björkman oli yksi Ahvenanmaan-liikkeen johtohahmoista, joka vaati Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Hänet nimitettiin itsehallinnon saaneen Ahvenanmaan ensimmäiseksi maaneuvokseksi ja valittiin tehtävään kahdesti uudelleen.

Björkman pysyi maaneuvoksen virassa vuoteen 1938 asti. Nykypäivän virkamiesten tekemä työ rakentuu suurelta osin sille perustalle, jonka itsehallinnon arkkitehti Carl Björkman rakensi.

Berit Sjöberg

Saarella menestyminen vaatii aina tietyn annoksen sinnikkyyttä. Berit Sjöbergin mielestä juuri sinnikkyys on piirre, joka punaisen langan tavoin kulkee Ahvenanmaan itsehallintoalueen 30 000 asukkaan elämässä. Berit ja hänen maatilansa edustavat esimerkillisellä tavalla pitkäjänteisyyttä, uteliaisuutta ja monipuolista kestävää kehitystä.

Berit Sjöberg oli 4-vuotias muuttaessaan Ruotsista Ahvenanmaalle; vanhemmat olivat lähteneet länteen töihin mutta palasivat takaisin Jomalaan hoitamaan osaa Beritin isoisän maatilasta. Sen jälkeen on ehtinyt tapahtua paljon, eikä vähiten maaseutuelinkeinojen alalla.

– En oikein pidä nykyisestä suurtuotantoa suosivasta kehityksestä esimerkiksi kotieläintaloudessa. Ahvenanmaalle sopivat paljon paremmin pienet tai korkeintaan keskisuuret tilat, etenkin kun ajatellaan eläinten hyvinvointia.

Miten kuvailisit sinnikkyyden käsitettä?

– Itsepäisyytenä, ahvenanmaalaiset ovat itsepäisiä, ja pakko on ollakin, jos mielii rakentaa yhteiskuntaa ja pärjätä saaristossa.

Berit Sjöberg on elävä todiste tästä sinnikkyydestä. RiabackaSkogens Får on yritys, joka syntyi ajatuksesta kasvattaa ja säilyttää etenkin ahvenanmaanlammas ja suomalainen maatiaisrotulammas. Maatilan asukkaisiin kuuluu myös hedemorankanoja, tavallisia kotikissoja ja paimenkoiria (border collie); kaikki ovat omalla tavallaan tärkeä osa kokonaisuutta. Ekologisuus leimaa koko maatilaa ja sen tuotteita, joihin kuuluu ruoka-aineita, kuten lampaanliha ja -makkara, sekä muita tuotteita, kuten lampaantaljoja, lankoja, karstaharsoa, kalentereita ym.

  • Omassa makkarareseptissäni käytetään marskogeninlammasta, Berit Sjöberg kertoo.

RiabackaSkogens Får on oma pieni toimiva järjestelmänsä suuressa maailmassa, paljolti samanlainen kuin Ahvenanmaan itsehallintokin. Tilalla on vain ekologista viljelyä, ja sato käytetään enimmäkseen lampaiden rehuksi: kauraa, spelttivehnää ja rehuhernettä. Uuhia on noin 70, joten kevät on varsin intensiivistä aikaa, kun karitsoja syntyy solkenaan, mikä tietenkin on vain hyvä asia – etenkin kun kyse on ahvenanmaanlampaasta, joka on erityisesti Berit Sjöbergin sydäntä lähellä.

– Tämän alkuperäisrodun väriskaala vaihtelee harmaan, ruskean, mustan ja valkoisen eri vivahteissa. Lampaat ovat monin tavoin yksilöllisiä, ja myös villan laatu vaihtelee. Joillakin on sarvet, niin uuhilla kuin pässeillä, Berit tarkentaa.

Ahvenanmaanlampaan historia ulottuu kauas viikinkejä edeltävään aikaan, mutta rotu oli vähällä hävitä 1980-luvulla, jolloin Berit Sjöberg ja muut onnistuivat elvyttämään kannan uudelleen.

– Aloite tuli Sven-Olof Erikssonilta Godbysta, ja hän oli se, joka teki eniten töitä ahvenanmaanlampaan rodun säilyttämiseksi.

Ahvenanmaanlammas on tavallaan Berit Sjöbergin suosikki RiabackaSkogens Får -tilalla, mutta huolenpitoa ja tietämystään voi jatkuvasti syventää. Voisimme kertoa paljon enemmänkin suomalaisesta maatiaislampaasta, jota kasvatetaan puhdasrotuisena. Turkin värit ovat valkoinen, musta ja ruskea sekä nykyisin mukana on myös joitakin harmaan sävyjä. Tai kertoa vaikkapa kilteistä ja hellyttävistä monenkirjavista hedemorankanoista. Ne ovat erinomaisia munimaan ja hautomaan sekä lempeitä pikku tipuille ja toisilleen.

Meidän on mainittava vielä ihmisen paras ystävä, joka päivittäin näyttää nimityksen osuvan oikeaan RiabackaSkogens Får -tilalla. Paimenkoirat ovat lähtöisin Ruotsista, Skotlannista ja Norjasta, ja ne tekevät korvaamatonta työtä tilan eläinten parissa. Aivan oikein, koirat tietenkin asuvat sisätiloissa yhdessä muun perheen kanssa.

– Kasvatin ensimmäisen pentueen vuonna 2015. Hankin border collien 1995, enkä nykyään pärjäisi ilman työkoiriani, kun esimerkiksi siirrämme lampaita laitumelta toiselle tai kun keräämme ne kaikki aitauksiin tai kun etsimme lampaita laajoilta alueilta.

Jos Berit Sjöberg saa itse päättää, hän sanoo olevansa “tyypillinen ahvenanmaalainen”, hänen miehensä on ollut merillä töissä ja hänellä on kaksi jo aikuista lasta – poika, joka muutti Helsinkiin ja tytär, joka asuu Ahvenanmaalla. 

Perheen tukikohtana on Jomala ja Jomalaby, missä ekologista Jans/RiabackaSkogens Får -tilaa on rakennettu vuodesta 2004. Ahvenanmaan kunnissa arki ei ole vain hallintoa ja byrokratiaa, vaan siihen kuuluu kaikilla myös eräänlainen itsensä määrittely, mitä ei ole aina niin helppo selittää.

– Olenko enemmän jomalalainen vai ahvenanmaalainen? Hmm… taidan olla ennen muuta ahvenanmaalainen mutta melkein yhtä paljon jomalalainen. Meidän kyläidentiteettimme on vahva.

Derrick Nilsson

Derrick Nilsson on syntynyt Lappohjassa, ja hän menetti kyynärvartensa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Työ toi hänet Ahvenanmaalle, rakkaus sai hänet jäämään sinne. Nilsson täyttää tänä vuonna 100 vuotta ja saa kiittää sinnikkyyttään ja hyväntuulisuuttaan pitkästä elämästä, jota hän nykyään viettää Eckerössä.

Vuonna 1921 maailmalla tapahtui todella paljon, ja aloitamme jääkiekosta! Ensimmäinen jääkiekko-ottelu Ruotsissa pelattiin IFK Uppsalan ja saksalaisen Berliner SC:n välillä Tukholman stadionilla, missä 2 022 katsojaa oli todistamassa kotivoittoa 4–1. Ensimmäinen helikopteri nousi ilmaan, ja Lenin yritti torjua vasta perustetussa Neuvostoliitossa puhjennutta talouskriisiä palauttamalla maan takaisin osittaiseen markkinatalouteen, mikä sitten ei aivan onnistunut…

Juuri tämä ei kuitenkaan huolestuttanut Derrick Nilssonia, joka syntyi tuona samaisena vuonna 1921, jolloin myös Ahvenanmaan itsehallintojärjestelmää laadittiin Genevessä. Derrick varttui Tammisaaressa ja Lappohjassa, ja hän kuvailee lapsuuttaan sekä idylliseksi että onnelliseksi vapauden ja oman vastuun täyteiseksi ajaksi.

18-vuotiaana Derrick Nilsson koki Helsingissä koko maan koulujen sulkemisen Neuvostoliiton ja venäläisten alettua yhä aggressiivisemmin painostaa pientä ja rauhallista Suomea sekä demilitarisoitua Ahvenanmaata. Nilsson ilmoittautui suojeluskuntaan, koska ”olin niin vihainen venäläisille, kukaan ei saisi viedä Suomea”, ja hänet sijoitettiin asevarastoon. Aluksi hänen tehtäviinsä kuului korjata kenttäpuhelimia, jotka lähetettäisiin rintamalle. Hän näki omin silmin, kuinka sittemmin talvisotana tunnettu sota alkoi 30. marraskuuta 1939.

– Olin Helsingin rautatieasemalla, kun lentokoneet jylisivät kaupungin ylle ja pudottivat pomminsa vain muutaman sadan metrin päähän meistä. Niiden maalitauluna oli asema, ja me pakenimme vaunujen alle suojaan, Derrick Nilsson kertoo.

Hän kuvaa tunnetta kasvamisesta lapsesta aikuiseksi kuin ”se olisi tapahtunut noin sekunnissa”.

Talvisota kesti vain sata päivää, mutta vaihtui jatkosodaksi kesällä 1941, ja sitä kesti aina syksyyn 1944. Jälkimmäisessä Derrick Nilsson menetti vasemman kyynärvartensa. Iskujoukon jäsenenä Derrick ja hänen aseveljensä vetivät maastoon puhelinlinjoja venäläisrintaman takana Hangossa. Käsky, joka muuttaisi Nilssonin elämän tuli samana päivänä, kun venäläiset aloittivat Hangon evakuoinnin.

– Meidän tehtävämme oli tutkia hylättyjä korsuja rintaman tuntumassa. Etenin ensimmäisenä joukossamme ja potkaisin auki oven, jolloin siihen viritetty miina räjähti.

Korpraali Nilsson palasi sotainvalidina ilman toista kyynärvarttaan, ja edessä oli taloudellisesti ankara todellisuus. Sodan runtelemassa Suomessa sotainvalideille myönnetyt korvaukset eivät riittäneet pitkälle.

– Sillä sai tuskin tupakka-askin viikossa.

Mutta Derrick Nilsson ei antanut missään vaiheessa periksi, päinvastoin. Hän osallistui mm. sotainvalidien melontakisoihin, meloi Suomenlahden poikki ja päihitti terveitä ja täysin toimintakykyisiä kanssakilpailijoitaan, hän mitteli omia voimiaan ja taisteli muiden ennakkoluuloja vastaan. Esimerkiksi työnsaanti oli osittain invalidisoituneelle nuorukaiselle hankalaa.

Ratkaisuksi tuli oma yritys ja urakointi, joka johti muuttoon Ahvenanmaalle 1972. Tuolloin 51-vuotias Derrick hankki elantonsa mm. toimittamalla silliä tanskalaiselta valmistajalta Viking Linen laivoille. Kalasta tuli suosittua, ja Viking Line tarvitsi jonkun, joka pystyi toimittamaan tuotteita päivittäin Maarianhaminasta.

– Muuttoni jälkeen agentuuri kuitenkin päättyi, mutta ei se juuri haitannut. Löysin uusia!

Siinä syy, miksi Derrick Nilsson jätti Manner-Suomen ja muutti kirjansa Ahvenanmaalle, missä kaikki kääntyi entistäkin paremmaksi. Vuonna 1980 löytyi tuleva vaimo Gunnel, ja heille alkoi elämä, jota molemmat kutsuvat vanhaksi ja uudeksi testamentiksi. Eikä ole epäilystäkään siitä, kumpi niistä on ollut parempi.

Gun-Britt Lyngander

Gun-Britt Lyngander on liikkeenharjoittaja, jonka pieni kauppa Getaboden kertoo vahvasta itseluottamuksesta ja lämpimästä sydämestä. Lyganderilla on takanaan joitain erittäin haasteellisia vuosia, mutta itsesääliin hän ei aio vaipua. Jos sellaista haluaa kutsua sinnikkyydeksi, niin sanavalinta on täysi oikea!

– Taidan olla ihminen, joka voi mennä vaikka läpi harmaan kiven ja haluaa olla mukana tekemässä päätöksiä.

Nykyisin Gun-Britt Lyngander asuu vain joitain metrejä Getabodenista, joka on hänen työpaikkansa ja elämäntyönsä. Kivenheiton päässä sijaitsee kirkko, jonka toimintaan hän osallistuu monin tavoin. 

Lapsuudenkotiin, jossa hän varttui kahden veljensä kanssa, on matkaa pari kilometriä. Gun-Britt Lynganderia voi kuvailla sanoilla elämäniloinen, vahva ja nöyrä – sekä ihmisenä, joka ei turhista hötkyile mutta ei silti sorru hömpötyksiin. Hänen pirteän oranssi talonsa on saman sävyinen kuin jenkkiauto, jonka hän sai mieheltään Jannelta. Sitä hän hoitaa hellästi ja ajelee uljaasti ympäriinsä varsinkin näin ensimmäisinä kevätpäivinä.

Gun-Brittin äiti perusti Getabodenin 1954 ja oli monin tavoin edelläkävijä kauppiaana ja naisena. Vuodet kuluivat ja vuoden 1990 tienoilla ahvenanmaalainen osuuskauppa Samgång yritti jatkaa kaupan toimintaa, mutta tuloksena oli lakkauttamisuhka. Silloin soitettiin Gun-Brittille Tukholmaan, jonne tämä oli muuttanut jäädäkseen. Hänen puolisonsa, tukholmalainen Janne Lyngander, innostui ajatuksesta paljon enemmän kuin hän itse.

– Ei! Sanoin minä, ei tule kuuloonkaan, että viettäisin enää yhtään pimeää talvi-iltaa Getassa, siitä ei tule mitään.

Mutta korkeampia voimia vastaan on turha pyristellä, ja sitten kaikki kävikin vauhdikkaasti. Gun-Britt ja Janne muuttivat Getaan, alkoivat pitää kauppaa ja muuttivat sen nykyisiin liiketiloihin. Muuttokuormassa oli mukana myös Sofie-tytär, joka tuli mukaan kauppiasperheen toimintaan viime vuonna ja tekee nyt työpäivänsä Getabodenissa.

– On tietenkin erinomaista, että hän on mukana ja työskentelee perheyrityksessä. Valitettavasti ajat ovat nyt pandemian vuoksi huonot, mutta toivomme todella, että kaikki alkaa pian taas palautua normaaliksi.

Ennen kauppiaaksi ryhtymistään Gun-Britt Lyngander ehti tehdä monenlaista, esimerkiksi Prinsessan-aluksella, missä hän aloitti siivoojana, jatkoi kylmäköksi ja edelleen valintamyymälään ja lopuksi parfyymiosastolle. Suunnilleen niihin aikoihin Janne Lyngander oli jo ohimennen nähnyt tulevan vaimonsa ennen kuin he tapasivat paremmin Arkipelagissa. Tämä kaikki johti sitten isoihin häihin Getan kirkossa ja hääjuhlaan Furulundissa – joka sekin on Getassa!

Mitä Ahvenanmaa merkitsee sinulle? 

– Kaikkea. En todellakaan haluaisi muuttaa pois täältä. Kaikessa Ahvenanmaalla on niin paljon hyvää… ihmisissä, luonnossa ja niin edelleen. Olen lisäksi erittäin sukurakas, ja minusta on mukavaa, kun ympärillä on tuttuja ja luotettavia ihmisiä.

Mutta myös Ahvenanmaan paratiisissa elämä voi kesken kaiken kääntyä ylösalaisin, ja kaikki on taas aloitettava alusta. Viime vuosi oli Gun-Britt Lynganderille se, joka painui lähtemättömästi mieleen. Ensin kuoli hänen äitinsä ja puoli vuotta myöhemmin elämänkumppani ja aviomies Janne. Äidin mukana Gun-Britt menetti lähes päivittäisen puhekumppaninsa ja puolison mukana puolet ja ehkä enemmänkin omaa elämäänsä.

Ne olivat armottoman kovia iskuja hänen siihen asti viettämässään kohtalaisen turvallisessa elämässä. Surun ollessa suurimmillaan hän sai onneksi lohtua laajasta sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka on tyypillistä monien ahvenanmaalaisten arkielämässä.

– Olen aktiivisesti mukana kunnanvaltuustossa, kirkkovaltuustossa ja Mariasisarissa. Paras ystäväni asuu Maarianhaminassa, ja joka toinen sunnuntai teen töitä kirkossa ja kaikkina muina päivinä maanantaista lauantaihin olen kaupassa. Minun ei tarvitse istua yksin ellen itse halua.

Puhumme Ahvenanmaalla usein siitä, miten tärkeää on ottaa kaikki kävijät hyvin vastaan, pikemminkin vierainamme ja ystävinämme kuin vain asiakkaina. Gun-Britt Lyngander on elävä esimerkki tästä itsestään selvästä asennoitumisesta kävijöihin.

– Olemme tehneet täällä kaikenlaista hauskaa, esimerkiksi kun ihmiset tulevat pyörällä Havsviddenistä ja alkaa sataa, olen nostanut heidän pyöränsä ja tavaransa autoon ja kyydinnyt heidät kotiin. Toiset ovat ladanneet matkailuautojensa sähkölaitteita ja hakeneet polttopuita ynnä muuta. Kaikenlaiset palvelut ovat mukavia ja tuovat hyvää mieltä, sekä minulle että heille. 

Gun-Britts Lynganderin raskaista menetyksistä ei ole vielä kovin kauan. Hän on kuitenkin vakaasti päättänyt jatkaa elämästä nauttimista, mielellään oranssissa Chevrolet Nova -67:ssä, jonka hän osti Jannen kanssa kesällä 2019. Ei todellakaan pidä katkeroitua elämän kolhuistakaan.

– *Äitini opetti minua olemaan kiitollinen, ja ymmärrän, että minulla on niin paljon, mistä voin olla kiitollinen. Otan hiuksiin raidat, hoidan itseäni ja elämä menee eteenpäin. On niin paljon minkä vuoksi elää, ja vaikka joskus tuleekin romahdus, on vain nopeasti päästävä sen yli!

Kaiken tapahtuneen jälkeen Gun-Britt on ymmärtänyt, että hän on vahva ihminen, kaikin tavoin. Se huomattiin myös Ylen ohjelmassa Arjen sankarit, johon Nya Ålandin lukijat valitsivat hänet viime vuonna kategoriaan Vuosisadan ahvenanmaalainen.

– Olin todella otettu, että niin moni oli nähnyt vaivaa ja ehdottanut minua. En voi käsittää sitä, en ole mitenkään erikoinen.

Vaikka siitä kaikki muut näyttävät olevan eri mieltä. Gun-Britt Lyngander herättää herkästi ihmisten myötätunnon. Hän kuuluu niihin ahvenanmaalaisiin, jotka ovat aidon avoimia ja auttavaisia muita kohtaan, ja se myös maksaa itsensä takaisin. Esimerkiksi pitkillä kävelyillä, jotka ovat hänen uusia ja rakkaimpia harrastuksiaan.

– Naapurini muutti tänne vuosi sitten. Hän oli eronnut, ja minusta tuli pian sen jälkeen leski. Hän sanoi, että minun on lähdettävä ulos liikkumaan, etten masentuisi! Nyt käymmekin tosi usein yhdessä kävelyllä. Hän on Jannen tavoin moottoripyörämiehiä, ja he myös tunsivat toisensa. Kävelyretkemme ovat tarpeellisia, sillä yksin siitä ei tulisi mitään. Nyt voi vain soittaa ja lähdemme yhdessä. Se virkistää valtavasti.

Hjalmar ja Ismo

Serkukset Ismo ja Hjalmar asuvat perheidensä kanssa Maarianhaminassa. Ahvenanmaalla varttuminen on monella tavalla kivaa. Täällä on maailman parasta pannukakkua kermavaahdon kera, hyvät mahdollisuudet pelata jalkapalloa ja juuri sopivan ärsyttävät (mutta enimmäkseen kiltit) sisarukset!

Ismo on puolitoistavuotias ja syntynyt Maarianhaminassa. Isoveli Eino täyttää pian viisi, äidin nimi on Sofie isän Paul-Henry. Kotona perhe puhuu ranskaa Pariisin-vuosien jälkeen, ja Eino syntyi ennen Ahvenanmaalle muuttoa. Ismon suosikkeja ovat, lähimpien lisäksi, myös “tontons” ja “tatys” kuten setiä ja tätejä ranskaksi kutsutaan ja tietenkin mummi ja ukki. Ismon äiti on kotoisin Ahvenanmaalta, ja siksi muuttokuorma päätyi Maarianhaminaan kolme vuotta sitten. Monet uudet asiat odottivat Ahvenanmaalla Ismoa, ja hänen päivänsä ovatkin täynnä touhua ja seikkailuja.

Ismon lähipiiriin lasketaan myös kaveri ja serkku Hjalmar, joka täytti yksi vuotta marraskuussa. Hjalmar on äiti Elinin ja isä Mathiaksen (Ismon Sofie-äidin veli) perheen pikkuveli, ja hänen isosiskonsa Signe on 3-vuotias. Nuoren liittolaisensa tavoin Hjalmarkaan ei kaihda päähänpistoja ja tempauksia, jotka voivat yllättää myös kokeneemmatkin vanhemmat. 

Nämä kaksi veijaria tuntevat toisensa niin kuin vain hyvät ystävät tekevät. He asuvat samassa kaupungissa, tapaavat toisiaan säännöllisesti ja heitä odottaa kaikesta päätellen monivaiheinen ja jännittävä elämä. Ahvenanmaan koulut ovat maailmanluokkaa, ja kun päättötodistus on taskussa, serkuksille koko maailma on avoinna  – kirjaimellisesti.

Lasten vilpitön innostus kaikkea uutta ja kiinnostavaa kohtaan tarjoaa heille monenlaisia uudenlaisia yllätyksiä ja paljon iloisia tuokioita. Ismo ja Hjalmar ovat omistautuneet levittämään hyvää tuulta ja saamaan hymyn nousemaan niin toistensa kuin muidenkin huulille. Vaikka toisinaan syntyy pieniä väärinkäsityksiä, kun vanhempien mielikuvitus erilaisten keittiövälineiden käyttömahdollisuuksista on melko rajallinen…

Ismoa kiinnostavat nyt erityisesti autot, pallot ja vesileikit, etenkin pesualtaassa. Väistämätön iltakylpy ei ole aina yhtä mieluinen, joten lievästi sanottuna rajansa kaikella, mihin nuoren miehen kuuluu suostua. Sitä vastoin sauna on suosikkipaikka, varsinkin kiipeilykohteena.

Jätämme serkukset Ismon ja Hjalmarin, joiden katseessa alkaa jo näkyä jotain levotonta, onhan edessä vielä paljon seikkailuja ennen kuin aikuiselämä yllättäen alkaa kaikkine vastuineen ja muine tylsine juttuineen. Ahvenanmaalla ja Maarianhaminassa on lapsille, ja tietenkin myös aikuisille, tarjolla valtavasti vaihtoehtoja. Leikkipuistoissa on keinuja kaikille, liikenne on kohtuullisen rauhallista ja koiranomistajat poimivat maasta silmäteriensä jätökset.

Nyt voi kuulostaa siltä kuin serkusten Ismon ja Hjalmarin arki olisi pelkkää hupia ja leikkiä. Se on vain yksi osa kokonaisuutta. Sillä päivän päätteeksi mikään ei voita hetkeä, kun voi vajota sohvaan, nojatuoliin tai sänkyyn, turvaan, ja kietoa käsivarret oman läheisen ympärille, halata lämpimästi ja antaa pieni kostea suukko. 

 Silloin elämä on mallillaan. Siten serkukset Ismo ja Hjalmar viettävät päiviään itsehallinnossa, joka täyttää pian sata vuotta ja on kehittynyt maailman ehkä turvallisimmaksi paikaksi. Tämä luo edellytykset kasvaa rohkeiksi lapsiksi, jotka vastaisuudessa huolehtivat Ahvenanmaan kehityksen jatkumisesta

Jan-Mikael Mattsson

Hänen nimensä on Jan-Mikael Mattsson, mutta sitä ei monikaan tiedä. Arkielämässä hän on Keegan, ja sen kaikki tietävät – mies, joka löytää muilta huomaamatta jääneet mahdollisuudet ja joka osaa asettaa sanansa lähes aina kuin kukaan muu. Keegan täyttää tänä vuonna 59 ja juhlii yhdessä koko Ahvenanmaan kanssa.

Aloitetaan kesäisestä päivästä 2017 ja Arlanda-Varsova-lennolta. Keegan istuu koneessa kaverinsa Jenki Raskin kanssa. He ovat matkalla Varsovaan katsomaan, kun IFK Mariehamn pelaa Mestarien liigan karsintaottelun suurseura Legia Varsovaa vastaan. 

Istuinvyövalojen sammuttua lähdön jälkeen levottomuus voittaa, ja Keegan nousee jaloittelemaan käytävälle, tervehtii kohteliaasti muita matkustajia ja juttelee heidän kanssaan, niin kuin vain seurassa viihtyvä Keegan voi tehdä. Mutta juuri tällä täysinäisellä lennolla on hyvin harvassa niitä, joiden sydän sykkii IFK:lle ja jalkapallolle.

Jonkin ajan kuluttua Keegan palaa kaverinsa viereen, mutta hieman apeammin ilmein kuin lähtiessään

– Kuule Jenki, hän sanoi, eivät nämä taida tietää, että IFK pelaa huomenna Mestarien liigassa Varsovassa.

– Niin no, vastasi Jenki, täytyy muistaa, etteivät kaikki seuraa IFK:ta siten kuin me. Koneessa on ompeluseuralaisia, turisteja ja muita, jotka menevät Puolaan ihan muista syistä. Puolahan on suuri maa…

– Tiedänhän minä sen, Keegan virkkoi, mutta kuinka usein IFK muka pelaa Mestarien liigassa?!

Jan ”Keegan” Mattsson on kaupungin itseoikeutettuja ja tunnetuimpia profiileja. Hän on 59 vuoden ajan väsymättä, ehtymättömän uteliaana, kierrellyt katuja, jututtanut ihmisiä – ja tukenut joukkuettaan IFK Mariehamnia. Aiemmin Keegan hoiti Idrottsparkenin tulostaulua. Nykyään hän on vakituinen vieras Wiklöf Holding Arenalla, niin kotiotteluissa kuin muutenkin.

Keeganissa personoituu toverihenki, jota on oltava niin urheiluseuroissa kuin yhteiskunnassakin. Se on yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka syntyy nyökkäyksestä kaupungilla, juttutuokiosta lumessa, rohkaisusta matkan varrella. Keegan on oikeasti aito.

”Keegan” Mattsson on syntynyt ja varttunut Maarianhaminassa, ja hän on lähes kaikkia taitavampi jalkapallossa ja muussa urheilussa, mistä hänen asuntonsakin todistaa. Seiniä koristavat kaulahuivit ja ottelujulisteet, televisiosta kuuluu usein vielä yhden matsin yhteenvetoa. IFK on aina ensimmäisenä Keeganin mielessä, mutta kaulaliinojen joukossa on myös Jomala IK, Degerfors ja Aston Villa. Nykyisin hän seuraa jalkapalloa enimmäkseen sivusta, mutta aiemmin hän on menestyksekkäästi johtanut oman DUV-joukkueensa voitosta voittoon. Vuosittaisten turnausten joukkuekapteenina IFK Mariehamnin liigajoukkueita vastaan hän  on huolehtinut siitä, ettei DUV ole tähän mennessä kertaakaan hävinnyt näissä maineikkaissa mittelöissä.

Keegan arvostaa laatua myös omien kotinurkkiensa ulkopuolella, ja siksi jalkapalloilija Zlatan on hänen suuria idoleitaan. Hän oli tietenkin paikalla taianomaisena iltana Friends Arenalla 2012, kun Ruotsi Zlatanin johdolla vei voiton Englannista 4–2.

Tätä nykyä Keegan on eläkkeellä, mutta oli aiemmin töissä Butik Unikissa ja toimi pitkään Husbandet-bändin rumpalina. Hän on myös luotettava lavataiteilija, joka aina tilaisuuden tullen piristää IFK:n juhlia laululla ja hauskoilla jutuilla. Keeganin perheeseen kuuluu kaikkien muiden lisäksi Irje-äiti ja veli Tomi ja tämän vaimo Gun-Britt.

– Mitä mukavaa seuraavaksi? Omat juhlani kun täytän 60 ensi vuonna, ja samana vuonna Ahvenanmaa täyttää 100. Tarjolla on prinsessakakkua! Ja tietenkin odotan, että näen, kun IFK:n seuraavan kerran voittaa mestaruuden!

Se, että Jan-Mikaelista tuli Keegan, ei oikeastaan ole niin merkillistä. Englannissa oli 1970-luvulla maalitykki ja jalkapalloikoni nimeltä Kevin Keegan, ja yhtäläisyydet maalien tehtailussa olivat ilmeiset.

– Tein kerran 15 maalia, kun pelasimme jalkapalloa. ”Nyt olet siis Keegan”, toiset sanoivat. 

Sillä selvä, ja nykyään Keegan on kaiken yhdessä tekemisen, innostuksen ja ehtymättömän eteenpäin katsomisen perikuva. Kun kaikkien muiden arkea ohjaa realismi, johon niin moni asia raukeaa, Keegan haluaa aina nähdä mahdollisuuksia. Häneltä opimme, ettei kerta kaikkiaan mikään, milloinkaan, ole mahdotonta. Elämässä on yritettävä tehdä haasteista voimavara, ja juuri se on kasvattanut sitä sinnikkyyttä, joka on muovannut Ahvenanmaata sellaiseksi kuin me sen tunnemme.

Johanna Backholm

Vastaa myöntävästi, kun tilaisuus tarjoutuu. Älä jää miettimään, ja yritä aina tehdä kaiken muun lisäksi jotain hauskaa. Tällä asenteella Johanna Backholm, 43, hoitaa nykyään eri puolella maailmaa toimivien 1 100 työntekijän asioita toimistostaan käsin Maarianhaminasta.

– Sinnikkyys… se voi olla kestokykyä ja pitkäjänteisyyttä.

Ahvenanmaan lyseota käydessään Johanna Backholm halusi vain päästä pois Ahvenanmaalta. Niin siinä ensin kävikin; mutta suoritettuaan henkilöstöhallinnon tutkinnon Örebrossa hän palasi eikä ole koskaan katunut. ViskoTeepakin HR & IT -hallinnon varajohtajan työssään hän vastaa 1 100 työntekijästä, jotka valmistavat makkarankuorta seitsemässä eri maassa. Normaalioloissa Johanna matkustaa erittäin paljon, ja saa samalla nauttia Ahvenanmaalle paluusta yhä uudelleen.

– Aina lentäessäni saariston, meren, luotojen ja Maarianhaminan yllä minut valtaa tunne, että vihdoinkin voin taas hengittää!

Saatuaan kansainvälistä näkökulmaa Johanna saattaa joskus ajatella, että ahvenanmaalaisten elämä on jopa liiankin mukavaa.

– Välistä voin tulla jopa vähän vihaiseksi, koska niin moni ei ymmärrä arvostaa kaikkea sitä, mitä Ahvenanmaalla on. Meillä kaikki on lähellä, vapaa-ajan tarjonta on uskomattoman monipuolinen ja yhdistyselämä vertaansa vailla.

Johanna Backholm on varttunut Lemlandissa ja asuu nykyisin Maarianhaminassa miehensä osteopaatti Johanin ja teini-ikäisten lastensa Albinin ja Wilhelminan kanssa. Opintojensa jälkeen Örebrossa Johanna asettui Ahvenanmaalle miehensä kanssa. Työpaikka löytyi ensin maakuntahallituksesta, sitten varustamosta, minkä jälkeen hän työskenteli Pafilla vastuullisemmissa ja laajemmissa tehtävissä, kunnes hänestä tuli varajohtaja ja kolme vuotta sitten hän aloitti ViskoTeepakin palveluksessa.

Ahvenanmaalla aikaa jää muullekin kuin työlle ja uralle. Vaikka päivät uudessa työssä olivat kiireisiä, Backholmit ostivat samaan aikaan myös hevosen.

– Nuorempana vietin paljon aikaa tallilla ja kävin Sleipnerin ratsastuskoulua, missä teimme monenlaista hauskaa . Lopetin ratsastuksen yläasteella, mutta kun lapset syntyivät, aloitin harrastuksen uudelleen entisellä ravihevosella Sundissa.

Nyt kun lapset ovat isompia, aikaa riittää omallekin hevoselle Bamselle (Bachelor), josta on tullut Backholmien rakas perheenjäsen. Hevonen merkitsee enemmän vastuuta ja paljon huvia!

  – Käymme aina aamuisin talleilla Hammarlandissa Bamsea katsomassa. Edestakainen automatka on myös hyvä tilaisuus jutella murrosikäisten kanssa. 

Hevosen selässä Johanna kerää inspiraatiota ja voimia, samalla kun päivän tapahtumat voi jättää taakseen.

– Ratsailla on oltava täysin läsnä. Ei tallille voi tulla ja nousta hevosen selkään, jos palaverit pyörivät yhä mielessä, koska silloin hevonen ei halua olla minun kanssani. Hevoset ovat viisaita eläimiä ja tekevät mieluusti yhteistyötä niiden kanssa, jotka ovat tarkkaavaisia ja päättäväisiä. 

Johanna Backholmille sinnikkyys on jotain, minkä voi kiteyttää pitkäjänteisyydeksi. Se voi tarkoittaa sitä, että tietää mitä haluaa luoda tai muuttaa, ja sellainen vaatii usein aikaa.

– Itse olen usein kärsimätön ja haluan nopeasti tarttua toimeen, mutta olen samalla myös erittäin sitkeä ja tarkka. Olenko oppinut sen hevosen selässä? Ehkäpä.

Kansainvälisen konsernin johtoasemassa Johanna on tottunut näkemän erilaisuudet voimavarana pikemminkin kuin haittana. Hänen omat työuraa koskevat neuvonsa ovat selkeät:

– Vastaa KYLLÄ kun tilaisuus tarjoutuu, äläkä jää liikaa miettimään. On uskottava itseensä ja oltava kärsivällinen. On hyvä tehdä suunnitelmia ja valmistautua, mutta on varauduttava myös siihen, että kaikki voi muuttua. Jos joku olisi 20 vuotta sitten sanonut, mitä tekisin nykyisin, en olisi uskonut.

Ja Johanna antaa vielä kaksi vinkkiä perheen ja uran yhteensovittamisesta:

– Muista tehdä aina myös jotain hauskaa. Töissä vietetään paljon aikaa, joten työssä viihtymisestä kannattaa pitää huolta. Ehkä ei pidä kuitenkaan liioitella, sillä jos kaikki päivät kuluvat juhlatunnelmissa, ei sekään lopulta tunnu hauskalta. On myös annettava itselleen aikaa vain löhöillä sohvassa, eikä kodin sisustuksesta todellakaan ole pakko tehdä täydellistä. Päivällisiä ei tarvitse järjestää joka viikonloppu, eikä ole pakko treenata seitsemän päivää viikossa. On tärkeää antaa itselleen aikaa, ja Ahvenanmaalla se on mahdollista.

Rökka-Börje

Nykyaikainen demokraattinen yhteiskunta rakentuu monesta eri instituutiosta. Ahvenanmaalla on maakuntahallitus, maakuntapäivät, joukko kuntia, viranomaisia ja Rökkan makkarakioski!

Se on mainittava heti. Rökka-Börje Mattsson ja hänen vaimonsa Carina kuuluvat tunnetuimpiin ahvenanmaalaisiin. 1980-luvun alusta 21 vuotta eteenpäin pariskunta piti Rökka-kioskia Bläckfiskeninä tunnetun liikenneympyrän kupeessa. Rökka viittaa alueella aiemmin sijainneeseen vanhaan kalansavustamoon, ja kirjoitusasun kaksi k:ta ovat aivan oma tarinansa.

Joukosta erottuakseen mainosmies keksi coolimman kirjoitustavan, ja Röcka saikin muodon Rökka. Paikallispoliittisia vastalauseitakin esitettiin, koska kk on suomen kielen mukainen.

– Mutta meillä oli punaisia Coca-Cola-tynnyreitä kioskilla tällä hetkellä ja he sanoivat “Juo kokista!”, minkä ansiosta pystyimme sanomaan, että Rökka on norjalainen, ei suomalainen!

Makkaranmyyjän arki, jos mikä, opettaa ettei koskaan saa jäädä vastausta vaille. Rökkan kioskille on lähes aina pitkä jono, ja asiakkaita saapuu joka suunnalta. Yhtä lailla johtajia, poliiseja, sairaanhoitajia, jalkapalloilijoita, ekonomeja ja tavallisia nuoria. Rökkan kioskilla kaikki ovat samanarvoisia, ja Börjellä ja Carinalla oli tietynlainen suhde melkein kaikkien kanssa.

Tätä nykyä Rökka-Börje Mattsson on 76-vuotias, mutta yhä utelias, ahkera ja sinnikäs. Hänen on esimerkiksi vaikea nähdä itseään eläkeläisenä, joka hiljentäisi tahtia. Itse Rökka-kioskia hoitavat nyt muut, ja Börje keskittyy liikkuvaan makkaranmyyntiinsä, kun taas Carina hoitaa Merikorttelin jäätelökioskia. Yrittäjyys on Mattssonien elämäntapa, ja iän myötä he ovat sitä paitsi alkaneet kuunnella asiakkaita!

– Ilmoitimme aiemmin vain “tässä se valikoima on” ja sillä selvä. Nykyisin olemme joustavampia, ja meillä on esimerkiksi aivan uusi tuote, makkaraburgeri, jossa on briossileipää, makkaransiivu, punasipulipikkelsiä ja sinappia ja ketsuppia sekä chilikastiketta ja kurkkumajoneesia.

Mikä on menestyksen salaisuus?

– Börjen ehtymätön energia aivan kaikessa, mihin hän ryhtyy. Tyytyväisyys tulee, kun onnistuu parantamaan asioita. Sisulla läpi harmaan kiven, Carina sanoo.

– Jos aloitan jotain, haluan myös tehdä sen valmiiksi – muut pulinat pois. Kun olen tyytyväinen yhteen asiaan, minun on aloitettava jotain uutta. Tulee tylsää, jos ei mitään ole tekeillä, Börje sanoo.

Kotona Önningebyssä ruoanlaitto on useimmiten Börjen vastuulla. Hän oppi nuoruudessaan kokin ammatin 12 intensiivisen vuoden aikana Ruotsissa. Sieltä hän palasi Ahvenanmaalle pitämään ravintola Cikadaa yhdessä äitinsä kanssa, ja sitä jatkui kolme vuotta. Sitten seurasi liikekumppanuus ravintoloitsija Harry Grunérin kanssa Piccolossa ja Kompassbarenissa. 1980-luvun alusta hän keskittyi Rökkaan ja jonkin aikaa linja-autoaseman kioskiin Maarianhaminassa.

– Parasta kioskin pyörittämisessä… Ehdottomasti kaikki tuntemamme nuoret. Nuorilta oppii todella paljon, jos vain haluaa. Tulimme hyvin juttuun myös vähän vaikeina pidettyjen nuorten kanssa. Jos tuli ongelmia, sanoin heille: ”Jos et ole reilu minua kohtaan, en ole reilu sinua kohtaan.” Silloin kaikki ymmärsivät säännöt, Carina sanoo.

Rökka-Börje Mattsson on vuosien varrella kuullut yhtä jos toistakin ja ollut mukana ongelmanratkaisussa makkarapadan ja asiakkaan välillä. Toisinaan aiheet olivat elämän suuria kysymyksiä ja toisinaan taas, joku oli jäänyt ilman ruokaa kotona ja tuli varovasti kysymään, olisiko joitain haljenneita makkaroita jäänyt yli.

– Joskus eteen tuli niin riipaisevia tapauksia, että painoin rikki muutaman makkaran, että voin antaa ne ilmaiseksi, Börje muistelee.

Rökkan kioski on seisonut lähes samassa paikassa vuodesta 1961 ja täyttää tänä vuonna 60, samana vuonna, kun Ahvenanmaan itsehallinto viettää 100-vuotisjuhlaansa. Siten ahvenanmaalaiset ovat vuosien mittaan tehneet satojatuhansia käyntejä Rökkassa ja ostaneet makkaraa, rupatelleet säästä ja valinneet sinapiksi joko mietoa tai väkevää. Börje ei kadu hetkeäkään elämästään Rökkassa.

– Mikä on parasta Ahvenanmaassa ja sen asukkaissa? Kaikki on niin lähellä, meri, luonto, Ahvenanmaa on ihana, ei enempää eikä vähempää. Mistä ihmeestä voisi tätä paremman paikan löytää?

Henrik Karlsson

Merikapteeni Henrik Karlsson on niitä onnellisia, jotka ovat yhtä lailla kotonaan niin Möckelössä kuin 17 000 kilometrin päässä Antarktiksella. Työ on vienyt miestä paikasta toiseen, maantieteellisesti ja henkisesti.

– Pidän vaihtelusta ja yksinkertaisuudesta, mielellään ilman byrokratiaa, hän sanoo.

Tätä nykyä Henrik Karlssonin työskentelee kapteenina risteilyaluksella, joka kuljettaa kansainvälisiä matkustajia Argentiinan ja Antarktiksen välillä Mutta… pandemia on kurittanut merenkulussa risteilypuolta ankarasti, ja matkustajat ovat pysyneet kotimaissaan eivätkä ole voineet matkustaa.

Kapteeni Karlsson tekeekin lyhyehköjä sijaisuuksia ruotsalaisilla risteilyaluksilla, ja väliaikoina hän ohjaa pientä ahvenanmaalaista Sunnan-ravintolalaivaa.

– Ellei isoille merille voi mennä, saa tyytyä pienempiin, hän toteaa yksikantaan.

Henrik Karlsson on paljasjalkainen ahvenanmaalainen, kuten sanonta kuuluu. Hän syntyi keskikaupungilla ja muutti myöhemmin Jungmansgatanille, missä vanhemmat yhä asuvat. Perheeseen kuuluu kaksi sisarusta, sisar ja veli. Karlsson viettää vaimonsa Tanjan kanssa 30-vuotishääpäivää juhlavuonna 2022. He tapasivat ollessaan töissä Seaclouds-aluksella, ja kemiat osoittautuivat toisilleen sopiviksi. Hääpäivät eivät kuitenkaan kuulu kapteeni Karlssonin kaikkein vahvimpiin puoliin.

– Joka kerta kun olen unohtanut hääpäivämme, saan vaimoiltani kaktuksen, ja minulla alkaa jo olla melkoinen kaktuskokoelma…

Merielämä on Henrik Karlssonille perustana lähes kaikessa toiminnassa. Työn ulkopuolella hän käyttää omaa venettään tai vaihtelun vuoksi, sään salliessa, hän ajelee moottoripyörällään. Jos talvella on kunnon jäät, hän kiitää jääpurrella!

Merenkulku on tullut verenperintönä Henrik Karlssonille isoisältä, joka myös oli merikapteeni ja teki pojanpoikansa kanssa retkiä merenkulkumuseoon. Vanhat kaphornarit arvostivat käyntejä, ja ehkä nuori Karlsson sai sitä kautta kimmokkeen lähteä merimiesuralle.

– Isoisä sai minut kiinnostumaan merikapteenin työstä. Kävin koulua Ahvenanmaalla ja Göteborgissa, ja työskentelin ensin rahtilaivalla ennen kuin purjehtiminen Albanuksella ja Lindenillä alkoi kiinnostaa harrastuksena yhä enemmän.

Ei ollut mitenkään yllättävää, että joitain vuosikymmeniä myöhemmin Henrik Karlssonista tuli juuri tämän museon uusi johtaja. Siellä hän keskittyi historiaan yhdeksän vuotta, minkä jälkeen hän toimi Ahvenanmaan korkeakoulussa vararehtorina viisi vuotta. Hän vastasi myös merenkulun koulutuksesta ja valmisti opiskelijoita tulevaan ammattiin. Nykyisin hän elää tätä päivää ja voi katsoa taaksepäin kolmikymmenvuotista merimiesuraansa.

– Parasta merikapteenin työssä? Työ on uskomattoman vaihtelevaa eikä koskaan tylsää. Toisinaan voi tulla melkoinen hötäkkä ja stressiäkin, mutta siihen pitää vain varautua.

Henrik Karlssonille ahvenanmaalaisuus on sitä, että voi tehdä mitä haluaa eikä anna muiden määrätä liikaa itseään. Siksi hän päätti purjehtia Seaclouds-purjealuksella museovuosien jälkeen ja siirtyi sen jälkeen töihin korkeakouluun.

– Minulle on tärkeää, että voin aina tehdä jotain, mikä tuntuu mukavalta. Ellei niin ole, on tehtävä jotain muutos.

Ahvenanmaasta puhuttaessa Henrik Karlssonin katse herkistyy ja hän epäröi hetken, kunnes tietää, mikä siinä on parasta:

– Kyllä se on saaristo, se on fantastinen, vertasi mihin hyvänsä.

Toista samanveroista ei ole missään, ja kapteeni Karlsson on nähnyt enemmän saaristoa kuin useimmat muut, koko maailmassa. Sen takia edessä oleva juhlavuosi ei olekaan leikin asia, ja hän valmistautuu poikkeuksellisesti viettämään kotimaisemissa koko kesän. 

Merimiehenä Henrik Karlsson tietää hyvin, että tärkeintä on aina matkanteko eikä määränpää. Pandemian aikana merille on ollut vaikeampi lähteä, joten Karlsson on järjestänyt itselleen muuta puuhaa. Hän istuukin nyt Merikorttelin hallituksessa. Lisäksi hän auttaa Sundbergin veljeksiä kirjoittamaan valmiiksi heidän Göte-isänsä aloittaman kirjan legendaarisesta ahvenanmaalaisesta merineuvoksesta Gustaf Eriksonista, joka oli aikoinaan maailman suurin purjelaivanvarustaja. 

– Gustaf Erikson on vuosisadan ahvenanmaalainen. Kaikkialla maailmassa, missä vain on purjelaivahistoriaa, sinut otetaan avosylin vastaan, kun sanot olevasi Ahvenanmaalta. Tavalliset ahvenanmaalaiset eivät valitettavasti aavistakaan, miten suuri ja kuuluisa hän oli monien purjealustensa ansiosta.

Ida Zetterström

Päivätyökseen Ida Zetterström, 26, rakentaa kotisivuja ja tarjoaa digitaalista markkinointia. Vapaa-aikanaan Ida päästää valloilleen moottoripyöränsä 750 hevosvoimaa, ja se onkin tehnyt hänestä maailman nopeimman naisen. Ahvenanmaalla elämä on hidasta ja salamannopeaa – yhtä aikaa.

On äärettömän vaikea edes yrittää kuvitella, miten joku vapaaehtoisesti istahtaa huipputrimmatun moottoripyörän selkään tavoitteenaan ajaa 402,33 metrin matka nopeammin kuin kukaan muu. Ida Zetterström on harrastanut kiihdytysajoja koko ikänsä ja saanut lukemattomia trofeita ja voittoja sekä maailman nopeimman naisen tittelin sen jälkeen, kun hän ajoi uuden ennätyksen 346,9 km/h luokassa Super Street Bike / Pro Street Bike! 

Vaikea sanoa, onko kyse ahvenanmaalaisuudesta vai jostakin muusta. Ida Zetterströmille racing on yhtä luonnollista kuin kävely tai hengittäminen. Hän on syntynyt Järfällassa Ruotsissa ja asunut Ahvenanmaalla 12-vuotiaasta. Koti sijaitsee Jomalassa ja mökillä Hammarlandissa.

Ensimmäinen racing-kokemus tuli varhain, sillä Ida oli ensi kertaa mukana kilpailuissa vain kolmiviikkoisena… Isä Zetterström on racing-autoihin ja amerikanrautoihin erikoistunut yrittäjä. Idan varttuessa isä oli niin kutsuttu Crew Chief useille joukkueille ja kuskeille, kuten ahvenanmaalaiselle Pelle Hägglundille, joka kilpaili menestyksekkäästi drag racingissa 2000-luvun alussa.

– Aloin kilpailla 8-vuotiaana, se oli ikärajana. Aluksi kilpailin autoilla mutta juuri nyt ajan moottoripyörillä, Ida Zetterström kertoo.

Hän ei ole yksin harrastuksensa parissa. Isä on Crew Chief, ja avopuoliso rakentaa kaikki moottorit ja huolehtii teknisestä puolesta. Ida ajaa ja hoitaa markkinoinnin, paperityöt ynnä muun, ja hän on koko Suomen suosituimpia urheiluprofiileja. Eliittisatsaus kiinnostaa laajalti, ja Instagram-tilillä on paljon seuraajia, mikä vaatii työtä ja jatkuvia päivityksiä. Racing on kuten kaikki muutkin lajit: vaaditaan näkyvyyttä, että voi jatkaa lajissaan ja kehittyä.

– Moni pitää minua seonneena, kun käytän niin paljon aikaa, voimia ja rahaa tähän lajiin, mutta minulle siinä ei ole mitään merkillistä. Olen varttunut sen parissa, ja nyt avopuolisonikin on mukana, mikä tekee siitä vielä hauskempaa. Itse asiassa juuri hän sai minut innostumaan moottoripyöristä.

Ida Zetterströmin drag racing -kiihdytysajoissa marginaalit ovat häviävän pieniä. Kyse on tuhannesosista, joten erehdyksille tai virheille ei ole tilaa. Mutta niitä sattuu kuitenkin, ja siihen on oltava varautunut. Jos haluaa tulla maailman nopeimmaksi, on osattava suhtautua takaiskuihinkin.

– Taidan olla aika itsepäinen, ja se on minusta vain positiivista. Kun ryhdyn johonkin, teen sen sataprosenttisesti ja silloin racing on hyvä laji. Koskaan ei saa antaa vastoinkäymisten tai epäonnistumisten lannistaa itseään. Jos käy huonosti, on vain keksittävä jotakin muuta, ja silloin tarvitaan luovuutta.

Idan neuvot ovat hyviä meille kaikille, ehkä etenkin nyt kun pandemia ja koronavirus tuovat haasteita arkeemme ja tulevaisuuteemme.

– On pidettävä mieli korkealla eikä koskaan vaipua masennukseen. Jos niin käy, on vaikea löytää uusia ratkaisuja ja tilanne vain pahenee. On aina kuljettava valoon päin. 

Idalle Ahvenanmaa on arjen ylellisyyttä, turvallisuutta ja rauhallisuutta – kaikkea yhtä aikaa. Jos unohtaa avaimen autoon, auto on yhä tallella, ja matka kotoa töihin kestää nelisen minuuttia. Sen lisäksi tarjolla on kouluja, sairaanhoitoa ja vanhustenhoivaa, jotka kaikki ovat maailmanluokkaa. Ruotsin ja Tukholman aikoja ajatellessaan Ida muistaa arvostaa kaikkea, mikä erottaa Ahvenanmaan suurkaupungista.

– Täällä kaikki on lähellä, ja se mikä muualla on ylellisyyttä, on itsestään selvää täällä. Elämänlaatu on Ahvenanmaalla valtavan paljon parempi kuin muualla, minun mielestäni.

Mahdollisuudet ovat rajattomat, kun kaiken perusta on siellä. Pandemian takia pisimmät kilpailumatkat on osittain peruttu. Viime vuonna oli kolme kisaa, mutta tulevaisuus näyttää kuitenkin lupaavalta – ja salaiselta.

– Meillä on suunnitelmia, joista en juuri nyt voi kertoa kovin paljoa. Aiomme tehdä hauskoja drag racing -juttuja, joita olen työstänyt useita vuosia, se on isompaa kuin mikään aiemmin ja monin tavoin pitkäaikainen unelmani. Koronan aikana olemme muuttaneet toimintatapojamme ja löytäneet erilaisia ratkaisuja. Uusista lähtökohdista olemme rakentaneet perustaa isommalle projektille. Nyt tuntuu, että kaikki alkaa loksahdella paikoilleen, ja toivon että voimme pian esitellä jotain suurta!

Tulevaisuuteen sijoittuu myös uusi yritys, jossa Ida toivoo voivansa auttaa muita kehittymään ja etenemään.

– Omassa yrityksessäni rakennan ja suunnittelen kotisivuja ja tarjoan digitaalista markkinointia. Toivottavasti voin tehdä näitä töitä enemmän tulevaisuudessa. Racingin ohella!

Josephine Thörnroos

Juristi Josephine Thörnroos on opiskellut Turussa, Oslossa ja Helsingissä. Hän asuu Eckerössä ja on töissä Maarianhaminassa ja hoitaa usein kansainvälisiä asioita. Häneltä voikin kysyä: Missä olet kotonasi?

– Tuo oli helppo. Lappossa Brändössä. Olen syntynyt ja varttunut siellä, ja se on kotini, vaikken jurri nyt käykään siellä kovin usein.

Jos olisi käytännössä mahdollista, Josephine Thörnroos haluaisi asua Lappossa yhdessä miehensä Andrén ja pian nelivuotiaan tyttärensä Marthan kanssa. Heillä on koti Eckerössä, mutta muutto saaristoon houkuttelee.

– Miehenikin muuttaisi mielellään Lappoon ja voisi ehkä kasvattaa lampaita, viljellä jotakin ja ajaa taksia, kuten monet saaristolaiset tekevät, mutta tällä hetkellä hänen leipätyönsä on merivakuutusten parissa. Olemme miettineet muuttoa, mutta toistaiseksi tunnen, että se vaatisi melkoisia uhrauksia uralla ja sosiaalisessa elämässä, Thörnroos pohtii.

Pulma on tuttu Ahvenanmaalla, sillä kaupungistuminen verottaa saaristosta asukkaita ja väkiluku kasvaa taajamien lähistöllä. Kuitenkin yhä useampi haaveilee taas tulevaisuudesta jollakin pienemmällä paikkakunnalla, ja Josephine on yksi heistä.

– Suunnitelmissa on viettää yhä enemmän aikaa Lappossa. Ostimme tontin syksyllä ja aiomme nyt rakentaa vapaa-ajan asunnon. Emme kuitenkaan kiirehdi hankkeen kanssa, se voi jäädä ensi vuoteen, hän sanoo.

Lappossa elämä on hyvin erilaista kuin suurkaupungissa, ja Lappon eduista Josephine osaa kertoa, sillä hänellä on kokemusta molemmista.

– Saaristossa huolehditaan toinen toisistaan aivan eri tavalla, ja kaikenikäiset ihmiset viettävät aikaa yhdessä. Siellä on myös paljon yksinkertaisempaa tavata ja oppia tuntemaan ihmisiä, joita ei isossa kaupungissa tapaisi. Kaupungissa käy helposti niin, että tavataan vain joitakin samanhenkisiä ihmisiä tai omia kollegoja, mikä voi ajan mittaan käydä yksitoikkoiseksi.

Haja-asutusalueilla ja etenkin Lappossa talkoohenki elää vahvana.

– Minusta on hienoa, kun ihmiset osallistuvat vapaaehtoisesti ja luovat jotain yhdessä. Meillä on Lappossa hyvin aktiivinen nuorisoyhdistys. Vaikka monikaan ei asu siellä vakituisesti, olemme onnistuneet ylläpitämään toimintaa ja ihmiset osallistuvat siihen viikonloppuisin. Nuorisoyhdistyksessä ja yhteisössä puuhataan aina jotakin, ja se luo vahvan yhteenkuuluvuuden tunteen. 

Josephine ja André tapasivat toisensa työpaikallaan, ja he olivatkin kuin luodut toisilleen. Häät järjestettiin Lappossa ja häävieraita kutsuttiin 150 henkeä, mikä oli melkoinen logistinen haaste. Vihkiminen oli Brändön kirkossa, ja sen jälkeen tarvittiin lukuisia venekuljetuksia Lappon saaren nuorisotalolle ennen kuin hääjuhla voitiin aloittaa.

– Halusimme isot häät kaikille ystävillemme, joten järjestelyt oli tehtävä omin voimin, koko suvun avustuksella.

Saaristolaisperinteiden mukaisesti häät olivat kolmipäiväiset, ja ne todistivat koko seudulle ominaisesta avuliaisuudesta. Muutos on vaikuttanut heihin jo nyt, ja myös Martha-tytär on sopeutunut hyvin.

– Hän rakastaa Lappoa, vaikka en tiedä, johtuuko se paikasta vai ihmisistä – isoäidistä ja isoisästä. Vaikka Martha varttuukin Ahvenanmaan mantereella, pidän huolen siitä, että hänestä tulee aito saaristolaistyttö: sellainen, joka osaa pitää puoliaan eikä pelkää uusia haasteita ja seikkailuja. 

Josephine Thörnroos on määrätietoinen ja tarmokas. Hän ei kavahda kovaa työntekoa ja pitää rankoista treeneistä ja triathlonista. Se merkitsee huomattavan määrän treenitunteja salilla, pyörän selässä ja uima-altaalla. Aiemmin harrastuksille oli enemmän aikaa, ennen Marthan syntymää.

Ammatissaan Josephine Thörnroos on perehtynyt monipuolisesti merenkulkuun. Se on hänen intohimonsa, joka juontaa juurensa ensimmäisiin veneajeluihin 9-vuotiaana. Opinnot alkoivat Turussa, missä hän luki taloustieteitä ja suuntautui merioikeuteen.

– Merenkulku on aina kiehtonut minua, ja jonkin aikaa aioinkin lukea merikapteeniksi, mutta sitten se jäi.

Turun jälkeen hän jatkoi merioikeuden opintoja Oslossa, ja sen jälkeen hän suoritti juristin tutkintonsa Helsingin yliopistossa. Josephine vietti kuusi vuotta poissa Ahvenanmaalta ja opiskeli ja oli töissä norjalaisessa merivakuutusyhtiössä ennen paluutaan Ahvenanmaalle. Täällä hän aloitti Alandiassa merivakuutuksiin liittyvissä tehtävissä. Sen jälkeen hän siirtyi ensin Postin palvelukseen ja nyt keväällä Widman & Co -asianajotoimistoon.

– On hauska keskittyä taas pelkästään juridiikkatehtäviin; ja mukana saa kernaasti olla myös merenkulkuun liittyviä kysymyksiä!

Millä tavalla ahvenanmaalaisuus ja siihen liittyvä sinnikkyys näkyy sinussa? 

– Olen hyvin määrätietoinen kaikessa mitä teen ja mihin ryhdyn, ja teen kaiken sataprosenttisesti. 

Lopuksi. Olet nähnyt ja tehnyt paljon. Mikä on parasta Ahvenanmaalla? 

– Parasta ovat kaikki täällä asuvat ihmiset, sukulaiset ja ystävät ja se, että tämä on turvallinen paikka ja minun kotini. Olen asunut joitakin kertoja muullakin, mutta minulla on aina ollut koti-ikävä. Suurkaupungissa asuminen on aivan erilaista, siellä ollaan anonyymejä. Joidenkin mielestä on rasittavaa, jos kaikki tuntevat toisensa, mutta minusta se on aika mukavaa, ja aina kun tapaa uusia ahvenanmaalaisia, meillä on yhteisiä tuttavia. Täällä jokaisella on paikkansa.

Lijo Joy

Ahvenanmaan väkiluku on kasvanut tasaisesti koko 2000-luvun ajan. Tärkein syy tähän on muuttoliike, joka on seurausta työmarkkinoiden vahvasta kehityksestä ja hyvästä vastaanotosta yhteiskuntaan. Lijo Joy on siitä erinomainen esimerkki.

Perheen on tässä maakunnassa turvallista asua ja täällä on myös kasvuyrityksiä.

Joy syntyi Etelä-Intian osavaltiossa Keralassa, jossa on noin neljäkymmentä miljoonaa asukasta. Myös Joyn vaimo Minu on syntynyt Keralassa. He tutustuivat toisiinsa erään avioliittosivuston kautta, jossa sopiva kumppani valikoidaan erittäin huolellisesti. Tämä on hyvin yleinen tapa tutustua Intiassa, ja jopa yhdeksänkymmentä prosenttia avioliitoista solmitaan tällaisen huolellisen suunnittelun pohjalta.

– Olimme kuitenkin tavanneet jo aikaisemmin, koska perheemme asuivat vain kilometrin päässä toisistaan, Lijo Joy sanoo.

Ennen avioliittoa Lijo Joy tuli Ahvenanmaalle töihin Crosskeyn ohjelmoijaksi korttiosastolle ja Mastercard-tiimiin. Crosskey on edistyksellinen IT-yhtiö, jolla on kansainvälisiä asiakkaita ja yhteyksiä ympäri maailmaa.

Noin vuotta myöhemmin myös Minu saapui Ahvenanmaalle, ja jonkin ajan kuluttua heidät vihittiin Keralassa perinteiseen intialaiseen tapaan. Heistä tuli aviopari sen jälkeen, kun he olivat ensin pitäneet kihlajaiset morsiamen vanhempien luona ja seuraavana päivänä häät sulhasen vanhempien luona. Sitten he muuttivat Ahvenanmaalle, jossa pariskunnalle syntyi kaksi tyttöä, nyt nelivuotias Tia ja pian kolmivuotias Teza.

– Viihdymme täällä todella hyvin. Suunnitelmana on jäädä Ahvenanmaalle, joka on täydellinen paikka lapsille. Täällä terveellisessä ympäristössä ja kauniin luonnon keskellä perheiden on turvallista asua. Olemme alkaneet suunnitella talon ostoa, Lijo Joy kertoo.

Oma perhe on aina etusijalla, mutta on myös tärkeää, että työ on haastavaa ja kehittävää. Ahvenanmaalla on mahdollista yhdistää työura ja antoisa yksityiselämä. Kummankaan ei tarvitse poissulkea toista. Etäisyydet ovat lyhyitä ja mahdollisuudet vapaa-aikaan monet.

– Crosskey on erinomainen työpaikka, koska työtä on mahdollista tehdä myös etänä. Pidämme matkustamisesta, ja olemme käyneet Intiassa useita kertoja yhdessä Tian ja Tezan kanssa, Lijo Joy kertoo.

Lijo ja Minu puhuvat intialaisten paikallista kieliversiota nimeltä malajalam. Tätä puhuvat myös tyttäremme, ja lisäksi he oppivat ruotsia esikoulussa ja englantia televisiosta. Kolmikielisyys on luonnollista, ja se on osa arkeamme. Se on yhtä itsestään selvää kuin piirtäminen, joka on yksi tyttöjen mielipuuhista.

Perhe on keskeinen osa onnellista arkea. Eikä vain Ahvenanmaalla asuva pieni perhe vaan myös Intiassa asuvat sukulaiset. Ennen pandemiaa Joyn perhe matkusti useita kertoja molempiin suuntiin. Kun Minu oli raskaana, hänen äitinsä tuli Ahvenanmaalle auttamaan Minua useiden kuukausien ajaksi. Sitä kaipaamme nyt kaikkein eniten.

– Onneksi digitaalinen maailma toimii ja voimme pitää yhteyttä esimerkiksi WhatsAppin kautta, mutta se ei tietenkään ole sama asia.

Muutto täysin uuteen yhteiskuntaan ei suju aina ongelmitta. Perinteet ja kulttuuri ovat erilaisia Intiassa ja Ahvenanmaalla. Joyn perheestä tuntuu kuitenkin, että kaikki on enimmäkseen sujunut ilman suurempia ongelmia tai väärinkäsityksiä.

– Muutin tänne ensin ja opin, miten yhteiskunta toimii, ja muutaman vuoden kuluttua myös Minu tuli tänne, mikä muutti asioita paljon. Vietämme paljon aikaa kolmen muun perheen kanssa, jotka ovat myös samalta alueelta ja puhuvat samaa kieltä, malajalamia, Lijo kertoo.

Joyn perhe on kristitty ja juhlii samoja juhlapäiviä kuin useimmat Ahvenanmaalla, jopa pikkujoulua! Vapaa-ajalla suuri osa energiasta menee tyttärien ja heidän tempaustensa parissa. Jos on ylimääräistä aikaa, pitkät kävelyretket ovat yksi suosikeista. Lijo pelaa kuntonsa ylläpitämiseksi myös sulkapalloa.

Mirjam Öberg

Elettiin vuotta 1958, kun Mirjam Öberg saapui Ahvenanmaalle ensi kertaa. Oli marraskuu, keskellä yötä ja määränpäänä oli Kumlinge. Siellä ei ollut sähköä, eikä kukaan tullut Mirjamia vastaan.

Kaikki olisi voinut päättyä huonosti, mutta kävikin toisin päin. Öberg halusi ottaa selvää, mitä tuleman piti.

Mirjam Öberg on elävä esimerkki siitä, miten tärkeää on aina sopeutua uusiin tilanteisiin. Se vaatii valtavan paljon sinnikkyyttä ja kykyä hyväksyä tilanteet ja tosiasiat. Satoja vuosia on käytetty ilmaisua: ”Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo.” Sen olisi voinut keksiä Mirjam itse, koska alku ei todellakaan ollut helppo. Hän syntyi vuonna 1932 Suomen Karjalassa. Sodan alettua hän joutui pakenemaan venäläisiä ja varttui sotalapsena Ruotsissa, missä hän oppi ruotsin kielen perusteellisesti.

Sotavuosien jälkeen Mirjam Öberg lähti opiskelemaan Helsingin sairaanhoitajakouluun, jossa rehtori Ulla Wegelius jakoi oppilailleen monia viisaita sanoja.

– Hän ajatteli, että meidän pitäisi kouluttautua terveyssisariksi ja hakea työtä Ahvenanmaan saaristosta, jossa terveyssisarista oli pulaa.

Koulutuksen päätyttyä Mirjam Öberg mietti yhä rehtorin sanoja. Hän oli kiinnostunut Ahvenanmaasta ja halusi säilyttää Ruotsissa oppimansa ruotsin kielen. Hän soitti legendaariselle Maj-Lis ”Blomman” Blomille, joka toimi uranuurtajana Ahvenanmaan terveydenhuollossa. Blomman oli siitä aivan innoissaan: ”Olet tervetullut ja tule mahdollisimman pian! Kumlingessa on avoin paikka!”

Ja niin kävi, Mirjam Öberg matkusti paikkaan, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Alussa oli vaikeaa, mutta Mirjam alkoi viihtyä erinomaisesti. Ensimmäistä iltaa hän ei koskaan unohda. Ensinnäkin kukaan Kumlingessa ei tiennyt, että he tarvitsivat terveydenhoitajaa tai että hän oli tulossa, joten kukaan ei ollut häntä vastassa. Toiseksi oli marraskuu, pilkkopimeää, kello oli kolme yöllä eikä alueella ollut sähköjä.

– Postimiestä säälitti, ja hän opasti minut koululle, missä minun oli tarkoitus asua toisessa kerroksessa. Mukanani olleen taskulampun avulla löysin sängyn, Öberg muistelee.

Kumlingen uusi asukas sai ryhtyä töihin jo heti ensimmäisenä päivänä. Pian nuori Mirjam voitti Kumlingen asukkaiden luottamuksen. Terveydenhoitaja sai runsaasti erilaisia työtehtäviä. Joskus hän toimi kätilönä ja hoiti synnytyksiä, joskus rokotti poliota vastaan, ja jälkeenpäin hän osallistui yhä enemmän työhön, jossa pyrittiin ymmärtämään mystistä Kumlingen tautia, joka sai myöhemmin nimekseen TBE.

Kaiken tämän keskellä myös naapuri Brage asteli Mirjamin elämään ja rakkaus syttyi. Myöhemmin muuttokuorma Kumlingesta lähti Maarianhaminaan, vaikka osa Mirjamin sydämestä jäi iäksi Kumlingeen.

– Sain viran kaupunginkätilönä ja myös paljon paremman asunnon kaupungissa, joten päätös oli lopulta hieman helpompi tehdä.

Mirjam Öberg on monin tavoin laajan yleisön tuntema. Etenkin Ahvenanmaan maakuntapäivien värikkäänä poliitikkona. Hän aloitti tämän uran vuonna 1975, joka nimettiin kansainväliseksi naistenvuodeksi. Hän toimi monenlaisten, pääasiassa lapsiin, naisiin ja kulttuuriin liittyvien asioiden puolestapuhujana.

Mirjam Öberg on ollut leski vuodesta 2006. Hänen sosiaalinen elämänsä on rikasta lasten Kristianin ja Viktorian ja näiden perheiden sekä hänen lukuisten omien ystäviensä kanssa. Puhelin soi yhtenään, ja heti tämän haastattelun jälkeen odottaa vesijumppa.

Mirjam Öbergiä pyydettiin selittämään ahvenanmaalaisuutta. Hän nostaa esiin uteliaisuuden, myönteisessä mielessä:

– On hienoa, että kun tapaat jonkun ensimmäistä kertaa, selvittelette ensimmäiseksi sukulaissuhteet. Se on todella hauskaa. Olen samanlainen kuin ahvenanmaalaiset: kun tapaan jonkun, minun on saatava tietää tämän sukulaisuudesta. 

Nyt on kuitenkin esitettävä kysymys. Mirjam on asunut Ahvenanmaalla vuodesta 1958. Eikö ole jo aika tuntea itsensä ahvenanmaalaiseksi?

– Jotenkin ihmiset täällä muistuttavat karjalaisia. Erottavana tekijänä ei ole kieli, vaan se on jotain muuta. Kyse on ihmisen tavasta olla ja kohdata muita. Minusta on helppo kohdata ahvenanmaalaisia ja tunnen myös itseni ahvenanmaalaiseksi. Nyt olen asunut täällä yli kuusikymmentä vuotta, ja silloin on jo luokiteltava itsensä ahvenanmaalaiseksi, mutta sisimmässäni olen se, joka olen aina ollut, en ole muuttunut toisenlaiseksi.

Ahvenanmaalla on paljon erityisen mielenkiintoisia paikkoja. Jotkut niistä tietysti erottuvat joukosta hieman enemmän.

–  Kumlinge on minulle hyvin tärkeä paikka, vaikka kukaan ei ollut minua vastassa sinä yönä, kun saavuin sinne!

Mitä Ahvenanmaa ja elämä täällä merkitsee sinulle ja perheellesi?

– Minun paikkani on täällä. En osaa kuvitella asuvani missään muualla. Täällä on juuri sopiva määrä ihmisiä, jotka tuntevat toisensa, ja ilmapiiri on mukava eikä mikään ole jäykkää ja kontrolloitua.

Olivia Larsson

Kun Ahvenanmaa täytti 90 vuotta, Olivia Larsson opetteli vasta kävelemään. Kymmenen vuotta myöhemmin Olivia on lähes 11-vuotias ja hänen päivänsä ovat täynnä aktiviteetteja. Ahvenanmaa on yhteiskunta, jonka tavoitteena on luoda turvallisuutta tuntevista lapsista rohkeita aikuisia.

Olivia Larsson muutti Ahvenanmaalle Jönköpingin Huskvarnasta, jossa hän on syntynyt. Äiti Petra on Ahvenanmaalta ja isä David Ruotsista. Olivia käy Övernäsin koulun neljättä luokkaa, jonne hän polkee pyörällä joka päivä hyvin hoidettuja pyöräteitä pitkin.

Mutta nyt Olivialla on kesäloma, ja syksyllä odottaa viides luokka. Kesäloma merkitsee myöhäisiä iltoja, pitkiä aamu-unia, ahomansikoita heinänkorressa, jäätelöä, jutustelua kavereiden kanssa, uintia, pelaamista, naurua, kujeita ja kaikkea muuta, mitä yksitoistavuotiaat kesällä tekevät. Voi olla itsestään selvää, mutta tätä on kuitenkin korostettava: Ahvenanmaan kesä on luultavasti maailman paras!

– Rakastan Ahvenanmaata, sen kaunista luontoa ja sitä, että se on niin pieni. Täällä monet ovat tuttuja keskenään, ja kaikkialla on turvallista ja puhdasta, Olivia sanoo.

Tarkan kuvauksen tekeminen 11-vuotiaasta ei ole niitä kaikkein helpoimpia tehtäviä, vaan kaikki riippuu päivästä. Perusteellisten selvitysten ja keskustelujen jälkeen yritämme kuitenkin. Olivia on tietenkin ainutlaatuinen, kuten kaikki muutkin lapset. Hän on myös iloinen ja usein hyvin hauska. Hän on luonteeltaan rauhallinen ja ajattelee pikemminkin ennen kuin jälkeenpäin. Kun hän keskittyy, syntyy kuva tarkkuudesta ja vastuuntunnosta.

Olivia on myös vilkas ja rytmitajuinen. Hän hyppii mielellään, mikä näkyy erityisesti hänen DunderDans-tanssikoulussa viettämistään lukuisista illoista.

– Tanssi on yksi parhaista harrastuksista! Pidän slowsta, joka on melko uusi kilpailutanssi. Slowssa sekoitetaan balettia, modernia tanssia ja jopa diskoa, ja siitä yhdistelmästä minä pidän, Olivia sanoo.

Slow-tanssi on kuin elämä itsessään. Joskus se on sulavaliikkeistä ja varovaista ja joskus dramaattista ja intohimoista. 

Tanssimisen lisäksi Olivia Larsson harrastaa joogaa, tapailee ystäviään, lukee kirjoja ja yrittää opettaa kanejaan. Hän asuu äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa Elinin kanssa Maarianhaminan Klintenissä.

Vuonna 2020 alkanut ja vuoden 2021 alkupuoliskolla jatkunut pandemia on aiheuttanut melkoisesti ongelmia Ahvenanmaalle yleisesti ja erityisesti oppilaille, jotka pakotetaan kotiopetukseen ja muutoksiin, joihin kukaan ei ole ollut valmis. Olivia Larsson on suhtautunut siihen levollisesti ja jatkanut sinnikkäästi eteenpäin tavoitteenaan kenties jonain päivänä työskennellä kampaajana.

– Se vaikuttaa kivalta, mutta saatan muuttaa mieleni, hän sanoo.

Tulevana vuonna Ahvenanmaa täyttää sata vuotta, ja se huomioidaan tietenkin monin tavoin. Olivia Larsson aikoo juhlistaa sitä tanssilla, eikä millä tahansa tanssilla vaan varta vasten Ahvenanmaa 100 -merkkipäivälle suunnitellulla tanssilla!

Entä ahvenanmaalaisuus ja siihen liittyvä sinnikkyys? Mitä se merkitsee sinulle?

– Hmmm… vaikea kysymys. En oikein ymmärrä sanaa. Mutta jos se tarkoittaa itsepäisyyttä, se pitää paikkansa toisinaan, ainakin siskooni verrattuna. Silloin minä olen itsepäisempi!

MEREN MUOVAAMA HISTORIA

Ensimmäiset asukkaat saapuivat Ahvenanmaalle noin 7 000 vuotta sitten saalistaakseen hylkeitä ja kalastamaan. Aina siitä lähtien Ahvenanmaa on ollut merenkulun kannalta tärkeä alue ja Ahvenanmaan historia vahvasti meren ja merenkulun muovaama. Yksi historiallisesti merkittävistä aikakausista koettiin n. 100 vuotta sitten merenkulun kulta-aikaan, jolloin Maarianhamina oli suurten purjealusten kotisatama. Maarianhaminassa sijaitseva Pommern on nykyisin maailman ainoa jäljellä oleva nelimastoinen parkki, ja se muistuttaa merenkulun ja suurten purjealusten merkityksestä Ahvenanmaalle.

 

AHVENANMAA OSA SUOMEA

Aikakausi 100 vuotta sitten on tärkeä Ahvenanmaan historiassa myös toisella tapaa. Suomen julistautuessa itsenäiseksi tasavallaksi vuonna 1917 Ahvenanmaalla syntyi ajatus liittymisestä Ruotsiin. Ruotsin hallitukseen otettiin yhteyttä jo saman vuoden aikana ja toive yhdistymisestä esitettiin myös seuraavana vuonna Ruotsin kuninkaalle. Suomi ei kuitenkaan halunnut luopua Ahvenanmaasta vaan tarjosi tälle itsehallintoa. Koska asiassa ei päästy yksimielisyyteen, kysymys saatettiin Kansainliiton ratkaistavaksi 24.6.1921. Kansainliiton päätöksen mukaan Ahvenanmaa kuuluisi Suomelle, mutta Suomen tuli taata Ahvenanmaalle oikeus ruotsin kieleen, omaan kulttuuriin ja paikallisiin perinteisiin sekä itsehallintomalli, jota se oli ehdottanut Ahvenanmaalle jo vuonna 1920.

 

AHVENANMAAN ITSEHALLINTO

Ahvenanmaa on ollut Suomen tasavallan itsehallintoalue vuodesta 1921. Sen hallintoelin maakuntapäivät kokoontui koolle ensimmäisen kerran 9.6.1922 ja sen vuoksi kesäkuun 9. päivää alettiin viettää Ahvenanmaan itsehallintopäivänä. Ahvenanmaalle itsehallinto tarkoittaa omaa päätäntävaltaa ja -elintä, maakuntapäiviä, jolla on oma budjetti- ja lainsäädäntöoikeus. Lainsäädäntöoikeus koskee mm. koulutusta, terveydenhoitoa, elinkeinoelämää, kunnallishallintoa ja liikennettä. Ahvenanmaalla on lisäksi oma lippu, postilaitos, rekisterikilvet ja verkkotunnus “.ax”, jotka ovat kaikki tärkeitä itsehallinnon tunnuksia.

 

NYKYAIKAINEN YHTEISKUNTA

Ahvenanmaasta on kehittynyt noin 30 000 asukkaan nykyaikainen yhteiskunta. Yhteydet ovat hyvät niin itään kuin länteen. Ahvenanmaalaisten identiteettiä värittävät vahvasti meri ja merenkulku, mikä näkyy mm. Ahvenanmaan merkityksenä monen varustamon kotipaikkana. Elinkeinoelämä on eloisaa ja ajan hermolla. Työilmapiiri sopii täydellisesti luoville moniosaajille ja yrittäjähenkisyys on vahvasti läsnä. Monet ahvenanmaalaiset eri alojen yritykset esimerkiksi pankki-, IT- ja vakuutusaloilla tarjoavat mahdollisuuden toimimia kansainvälisellä tasolla. Ahvenanmaalle matkustetaan nykyaikaisilla matkustajalaivoilla ja lähtöjä on useampi päivässä. Maakunnan ainoassa kaupungissa Maarianhaminassa on n. 11 700 asukasta ja maakunnassa on lisäksi 15 maaseutu- ja saaristokuntaa. Ahvenanmaalla on oma korkeakoulu, menestyksekkäitä yrityksiä, kaksi omaa paikallislehteä ja paikallisia radiokanavia.

 

AHVENANMAAN KOTISEUTUOIKEUS

Ahvenanmaalla on yksi edustaja Suomen eduskunnassa sekä oma edustus pohjoismaisessa yhteistyössä. Ahvenanmaa on perustuslain mukaisesti ruotsinkielinen ja sen asukkaat saavat syntyessään kotiseutuoikeuden. Kotiseutuoikeus vaaditaan, jotta Ahvenanmaalla voi omistaa maata tai kiinteistöjä tai harjoittaa elinkeinoa. Ahvenanmaalle muuttaneet voivat saada kotiseutuoikeuden viiden vuoden asumisen jälkeen tai hakemusta vastaan poikkeustapauksissa jo sitä aiemmin.

Ahvenanmaan itsehallinnon alkamisesta tulee vuonna 2022 kuluneeksi 100 vuotta, ja juhlavuotta vietetään kokonaisen vuoden ajan 9.6.2021–9.6.2022. Juhlavuoden aikana ympäri Ahvenanmaata järjestetään runsaasti kiinnostavia kulttuuritapahtumia ja muita tilaisuuksia, joihin kaikki Ahvenanmaan asukkaat ja täällä vierailevat ovat tervetulleita.

 

AINUTLAATUINEN LUONTO JA OMALEIMAINEN KULTTUURI

Ahvenanmaalla saadaan nauttia koko Pohjolan aurinkoisimmasta säästä ja leudosta meri-ilmastosta, ja sen tuhansien saarten lajisto on rikas ja luonto monipuolinen. Meri ja luonto ovat ahvenanmaalaisille tärkeitä, ja niinpä ulkoilu, mökkeily ja veneily ovat itsestään selvä osa lähes jokaisen ahvenanmaalaisen vapaa-aikaa.
Ahvenanmaalaiset ovat ylpeitä historiastaan, saaristostaan ja kulttuuriperinnöstään. Talkoo- ja yhteishenki ovat vahvasti läsnä – meren ympäröimänä toisten apu on korvaamatonta ja myrskyn hetkellä yhteistyön sujumiseen on hyvä pystyä luottamaan. Nämä kaksi ominaisuutta lisäävät turvallisuuden tunnetta, jota arvostavat niin Ahvenanmaalla vierailevat kuin maakunnassa asuvat.

Projekti: “Ahvenanmaa tanssii”

Vastaa haasteeseen ja levitä iloa ympärillesi tanssin ja musiikin muodossa! Nordens institut på Åland (NIPÅ) esittää ylpeänä uuden kappaleen ja tanssin, jonka toivomme mahdollisimman monen opettelevan Ahvenanmaa 100 -vuoden aikana. Opettele askelkuviot, tanssi, kuvaa ja jaa sosiaalisessa mediassa hashtagein #alanddansar ja #aland100. Koreografiasta on tehty yksinkertaisempi ja haastavampi versio, joista voit valita itsellesi sopivamman.

Projekti: “Olen osa Ahvenanmaata”

Ahvenanmaalainen identiteetti on muotoutunut omanlaisekseen kaikkien pienessä saarimaakunnassa asuvien ihmisten ansiosta. Juuri ihmiset saavat Ahvenanmaan kukoistamaan. Toivomme, että juuri SINÄ lähetät meille lyhyen videon ja osallistut nostamaan esiin ahvenanmaalaisen monimuotoisuuden.

Etsimme juuri SINUA, joka haluat kertoa lyhyessä videossa miksi juuri sinä rakastat Ahvenanmaata, mitkä ovat lempipaikkojasi, kiinnostuksen kohteitasi. Kaikki ahvenanmaalaiset kiinnostuksen kohteista, taustasta, iästä tai menneisyydestä riippumatta ovat tervetulleita lähettämään oman videonsa.

Kiinnostuitko? Lue lisää osoitteesta regeringen.ax/aland100

#åland100